Alhainen suolapitoisuus vaikuttaa kaikkiin Itämeren eliöihin, myös kaloihin. Suurin osa Itämeren kasveista ja eläimistä on peräisin Pohjanmerestä, joten ne ovat joutuneet sopeutumaan Itämeren alhaiseen suolapitoisuuteen varsin lyhyessä ajassa. Alhainen suolapitoisuus ei tee eliöistä outoja, vaan se vaikuttaa eniten eliöiden lisääntymiseen; sukusolut ja varhaiskehityksen vaiheet ovat yleensä herkimpiä elinympäristön muutoksille. Suolapitoisuuden vähittäinen aleneminen Suomen rannikolla näkyy mm. turskan lisääntymisessä; suolapitoisuuden aletessa ei turskan lisääntyminen enää onnistu. Laivaliikenteen mukana satama-alueille kulkeutuu usein eliöitä esimerkiksi Kaspianmereltä. Alhainen suolapitoisuus ja lämpötila estävät kuitenkin useimpien tulokaslajien lisääntymisen ja leviämisen satamien ympäristöön.
Yleisimmät kalat ovat tuttuja useimmille meistä, ainakin niminä. Harvalla Itä-Suomessa tai Lapissa asuvalla on kuitenkaan ollut mahdollisuutta tehdä suoraa tuttavuutta esimerkiksi vaskikalan kanssa. Tässä jutussa käydään lyhkäisesti läpi seuraavien kalalajien erikoisuuksia. Osa lajeista on harvalukuisia ja osa melko yleisiä, mutta harvemmin nähtyjä. Jutussa seikkailevat: rasvakala, teisti, kivinilkka, vaskikala, tokot ja Itämeren kaksi kampelaa.
Aloitetaan kampeloista. Miten niin kaksi kampelaa? Tämähän on helppo kysymys, saatat ajatella. Nehän ovat tietysti kampela ja piikkikampela. Aivan oikein, nämä kaksi lajia todellakin kuuluvat rannikkomme lajistoon. Viime vuosina on kuitenkin tutkimuksissa selvinnyt, että meillä onkin vesissämme kaksi kampelaa (Platichthys-suku) ja se piikkikampela (Scopthalmus maximus), joka kuuluu siis eri sukuun (Scopthalmus). “Itämeren kampela” ja kampela ovat ulkoasultaan identtisiä. Ne ovat jokin aika sitten eroteltu omiksi lajeikseen, eli ne ovat geneettisesti erilaisia. Itämeren kampelasta tuli täten Itämeren ensimmäinen kotoperäinen eli endeeminen kalalaji. Molemmat kampelat ovat piikkikampelaa soikeampia ja niiden iho on piikitön. Silmät ovat useimmiten oikealla kyljellä.
Kampelat elävät hiekka- ja kivipohjilla. Lajit voidaan nykyisellään erottaa vain geneettisin menetelmin, tai tutkimalla niiden munia tai siittiösoluja. Lajit eroavat myös käyttäytymiseltään: uusi laji munii munansa pohjaan, kun taas toinen laji kelluvia munia avomerelle. Lisäksi uusi laji on yleisempi Suomenlahdella, kun taas toisen lajin esiintyminen painottuu eteläiselle Itämerelle.
Mikäli pääset näkemään rasvakalan (Cyclopterus lumpus) luonnossa, et voi unohtaa sitä! Rasvakala, vilukala, seitsenselkä (sjurygg). Kalalla on monta eri nimeä ja onhan se kyllä aika erikoisen näköinen kala. Möykkymäinen, tutiseva kala, jonka kyljissä on luisia kyhmyjä, vatsaevätkin ovat erilaistuneet ja tokkojen tapaan muodostaen imukuppimaisen rakenteen, jolla se pystyy kiinnittymään kovaan alustaan. Kalan tutiseva olomuoto selittyy sen ihonalaisella hyytelömäisellä rasvakerroksella. Suomen rannoilla rasvakalat jäävät melko pieniksi verrattuna Norjan rannikon kaloihin. Valtamerellä rasvakala voi normaalisti saavuttaa usean kilon painon, mutta Suomessa kalojen paino mitataan sadoissa grammoissa (Suomen ennätyskala 232 gr. saatu verkolla 2005).
Rasvakalanaaras on koirasta kookkaampi. Naaras laskee mätimunat touko-kesäkuussa matalaan veteen, jossa koiras hedelmöittää ne. Koiras vahtii ja tuulettaa kehittyviä munia heiluttamalla evillään niille happipitoisempaa vettä. Loppukesästä poikaset aloittavat oman itsenäisen elämänsä ja valitsevat itse paikat, joihin kiinnittyvät pienen pienellä imukupillansa.
Rasvakalojen erikoisuutena on myös se, että niillä ei ole kaloille tyypillistä uimarakkoa. Useimmat kalat käyttävät uimarakkoa sopeuttaakseen nosteensa siihen syvyyteen, missä ne pääsääntöisesti elävät. Uimarakolliset kalat eivät voi tehdä nopeita pystysuuntaisia vaelluksia vesipatsaassa, koska muuten kaasutäytteinen uimarakko repeäisi sen tilavuuden muuttuessa nopeasti alenevan tai kasvavan ulkoisen paineen vaikutuksesta. Olen useita kertoja havainnut avomerellä hylkysukelluksen jälkeen rasvakaloja sukeltajien nousuköyden välittömässä läheisyydessä lähellä pintaa. Kalat ovat ilmeisesti viettäneet aikaa ulappa-alueella ja syvällä hylyn rakenteissa. Jostain syystä, ilmeisesti sukeltajien liikehdinnän seurauksena, syvällä hylyllä olevat rasvakalat ryhtyvät seuraamaan hylyltä pinnalle johtavaa köyttä. Tällainen useiden kymmenien metrien pystysuuntainen nopea liikehdintä ei olisi mahdollista, mikäli rasvakala olisi varustettu uimarakolla.
Teisti (Pholis gunnellus) on mystinen ja harvalukuinen kala. Olen itse päässyt näkemään sen muutamia kertoja ja aina elinpaikkana on ollut kaukana mantereesta oleva saaren tai luodon kallioinen ranta. Teisti on yleiseltä ilmeeltään hyvin saman oloinen, kuin jäljempänä mainittu kivinilkka tai syvien vesien pikkuruinen elaska. Teistin pyöreäpäinen selkeästi erillinen selkäevä ja eritoten 9–13 selkäevän tyvessä olevaa keltareunuksista mustaa silmätäplää erottavat sen kivinilkasta ja elaskasta. Atlantilla teisti elää usein vuorovesivyöhykkeellä ja sen tiedetään pystyvät hengittämään tarvittaessa ilmaa laskuveden aikaan. Monet kalalajit vartioivat hedelmöitettyjä mätimunia, mutta yleensä tämän roolin ottaa vain toinen sukupuolista. Teistin tapauksessa molemmat sukupuolet ottavat osaa talkoisiin ja voivat vaihdella vuoroja. Englanniksi teistin nimi on “butterfish” eli “voikala”. Nimitys viittaa sen erittäin limaiseen ihon pintaan.
Vihreänä hohtavat ruodot ja eläviä poikasia synnyttävä kala. Kyseessä on kivinilkka (Zoarces viviparus), jonka makua pilkkimiehet kehuvat. Kivinilkan ruodoissa on heikko sinivihreä väri, joka voimistuu lämmitettäessä. Värin saa aikaan vivianiitti niminen rautafosfaattimineraali hapettuessaan. Vivianiitti on ihmiselle syötynä vaaratonta, vihreitä ruotoja ei ole siis syytä pelätä. Kivinilkka on pitkänomainen teistiä tai madetta muistuttava pohjakala, jolla on muutamia hyvin erikoisia piirteitä koko viuhkaeväisten kalojen luokassa. Kivinilkan hedelmöitys on sisäinen ja sen toukat kuoriutuvat naaraskivinilkan sisällä. Kivinilkkojen parittelu tapahtuu kesällä ja vasta noin kuuden kuukauden jälkeen pitkälle kehittyneet poikaset vapautuvat keskellä talvea. Jos elävien poikasten synnyttäminen kuulostaa mielenkiintoiselta, niin entäpä tieto siitä, että kivinilkka imettää sisällään kasvavia kalanpoikasia! Kun nilkan sisällä kehittyvät kalat ovat käyttäneet loppuun ruskuaispussinsa energiavarastot siirtyvät ne käyttämään emon tarjoamaa ravintoa. Kalan toukat iskevät suunsa kiinni munarakkulaan, jonka kärjessä olevan kanavan kautta kalanpoikanen saa ravinteita (proteiineja, rasvahappoja sekä glokoosia) ja happea. Lisäpotkua tarvitaankin talven kylmien vesien keskellä.
Kuparinhohteisen vaskikalan (Spinachia spinachia) nimestä tulee mieleen keskiaika ja vaskiset korut. Vaski on yleisuralilainen sana, joka esiintyy kaikissa kielikuntamme kielissä. Se tarkoittaa kuparin ohella myös rautaa tai yleensä metallia. Vaskikala kuuluu piikkikaloihin, kuten kolmipiikki ja kymmenpiikki. Vaskikalan selässä piikkejä on viisitoista (“fifteen-spined stickleback” eng.). Se on muita piikkikaloja säyseämpi ja hidasliikkeisempi rantojen asukki. Vaskikala asustaa kasvillisuuden seassa, jonka suojista se napsii ohi ajelehtivaa plantonia tai pieniä äyriäisiä pieneen suuhunsa. Vaskikala tarvitsee korkeampaa suolapitoisuutta, kuin toiset piikkikalat, joita tavataan myös makeissa vesissä. Rakkolevävyöhykkeessä voi toisinaan nähdä levästä rakennetun pallomaisen asumuksen. Sen on rakentanut vaskikalakoiras. Koiras partioi kesällä leväasumuksen lähellä. Se vartioi kehittyviä munia ja monien muiden rantakalojen tavoin tuulettaa niitä heiluttamalla niiden päälle evillään uutta hapekasta vettä. Harvalukuisen vaskikalan elämää tunnetaan kuitenkin melko huonosti. On oletettu, että naaraat kuolevat kudun jälkeen.
Tokkopa olisit arvannut, että tokkojen suureen heimoon kuuluu pari tuhatta lajia ja uusia löydetään vuosittain lisää. Suomessa tokkoja on viisi lajia, joista yksi (mustatäplätokko) on uusi tulokas, joka listataan haitalliseksi vieraslajiksi. Tokot ovat pääsääntöisesti pohjakaloja, eikä niillä ole uimarakkoa. Poikkeuksen sääntöön tekee kutuaikana säväyttävän värityksen saava seitseruototokko, joka on alati liikkeellä välivedessä. Suomen luonnonvaraiset tokot ovat: liejutokko (Pomatoschistus microps), hietatokko (Pomatoschistus minutus), mustatokko (Gobius niger), seitsenruototokko (Gobiusculus flavescens). Vieraslajeina Suomeen on saapunut ja runsaana esiintyvä mustatäplätokko (Neogobius melanostomus), idänsieraintokko (Proterorhinus nasalis) ja muista tokkokaloista ulkonäoltään poikkeava rohmutokkojen heimoon kuuluva rohmutokko (Perccottus glenii). Kaksi viimeistä lajia eivät ole ilmeisesti saaneet vielä suurempaa jalansijaa Suomen vesillä.
Tokot ovat niitä Itämeren huomaamattomia ja harmaita pikkukaloja, jotka hyvin harvoin jäävät mihinkään pyydyksiin kiinni. Tokoista erottuu kokonsa puolesta mustatäplätokko, joka on moninkertaisesti muita tokkoja suurempi sekä aktiivisesti ulommassa saaristossa harvalukuisena välivedessä uiva seitsenruototokko, jonka punaruskean, vihreä ja vaaleansininen väritys korostuu kutuaikana koirailla.
Tokkojen lisääntymiskäyttäytymistä ja seksuaalivalintaa on tutkittu maailmalla todella paljon. Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla tutkimus on kohdentunut jo vuosikymmenien ajan hietatokkoon. Suurikokoiset hietatokot, joiden rakentama pesä on myös suuri saavat naaraiden kiinnostuksen heräämään. Tokkopa hietatokko tietoisesti aavistaa mihin naaraiden mieltymys perustuu. Koiraan tai pesän suuri koko yksinään ei innosta, vasta niiden yhteisvaikuksella on merkitystä mahdollisen pariutumiskumppanin valinnassa. Hietatokkonaaraita on vaikea miellyttää. Koiraat mielellään keimailevat ja esiintyvät. Monesti eläinkunnassa naaraat valitsevat kumppaninsa esityksen perusteella; paras esiintyjä on monesti paras kumppani. Hietatokon kohdalla asian laita ei vaikuta olevan näin, naaraan valintaan koiraan keimailulla ei näytä olevan juurikaan vaikutusta.
Onhan noita outoja kaloja muitakin, mutta niistä lisää joskus toiste.
Kommentteja ja ajatuksia blogiteksteihin voit antaa Facebookissa, Instagramissa. Voit myös laittaa sähköpostia tai soittaa. Yhteystiedot löytyvät täältä.