Itämeri tarjoaa oivalliset puitteet vanhoille haaksirikkoutuneille puisille aluksille säilyä jopa vuosisatojen ajan. Itämeren vähäsuolaisessa vedessä puurakenteiset hylyt säilyvät ehjinä huomattavasti pitempään kuin valtameriolosuhteissa. Tämä johtuu mm. siitä, että laivamato (Teredo navalis) ei pärjää vähäsuolaisessa Itämeressä; valtamerissä tämä matomainen simpukka kaivertaa onkaloita puuainekseen.
Rannikollamme on lukemattomia hylkyjä muistutuksena vilkkaasta laivaliikenteestä vuosisatojen ajan. Arkeologiselta kannalta katsottuna maamme hylyistä tiedetään vähän, biologiselta kannalta vielä vähemmän. Hylkytutkimus on kallista ja vaatii erikoisosaamista. Arkeologit joutuvat usein turvautumaan ulkopuolisiin sukeltajiin, varsinkin jos on kyse vedenalaisista tutkimuksista.
Hylyt pystyvät kertomaan ihmeellisiä asioita itsestämme, ne kertovat entisaikojen elämästä moninaisin tavoin. Vasta hiljakkoin on saatu laajempaa kiinnostusta ja rahallista tukea joidenkin yksittäisten hylkyjen kokonaisvaltaisempaan tutkimiseen. Myös sukellustekniikoiden kehittyminen sekä yleinen tekniikan kehittyminen mahdollistavat nykyään syvemmällä olevien hylkyjen tutkimisen suhteellisen turvallisesti. Hylkyjen etsiminen on myös tehostunut ja tullut esimerkiksi viistokaikuluotaustekniikan halventumisen myötä yhä useampien mahdollisuuksien piiriin. Hylyt ovat hieno harrastus monille.
On syytä muistaa, että Suomen muinaismuistolain mukaan kaikki yli satavuotiaat hylyt ovat rauhoitettuja: saa katsella, muttei koskea.
Biologisella ja arkeologisella tutkimuksella on yhteys. Hylyt ovat ihmisen tuotos, joka on muuttunut osaksi merieliöiden elinympäristöä. Biologiaa voidaan soveltaa arkeologiaan ainakin kolmella tavalla
1) Biologia hylkyyntymisprosessin selittäjänä
Meriarkeologian yksi suuri tavoite on selvittää ns. hylkyyntymisprosesseja, eli ”hylyn sukkessiota”, hylkyyntymisen etenemistä. Kun hylkyjä tutkitaan hyvinkin pienet yksityiskohdat voivat pitää sisällään huomattavia määriä tietoa. Hylkyyntymisprosessiin vaikuttavien tekijöiden tunteminen on tärkeää tutkimuksen kannalta. Erilaiset biologiset tekijät todennäköisesti vaikuttavat, yhdessä fysikaalisten ja kemiallisten tekijöiden kanssa, tähän prosessiin. Hylyn nykyisestä eliöstöstä (mm. bakteeristo) voidaan tehdä johtopäätöksiä vesiolosuhteista hylyn ympäristössä ja hylyn sisältämästä lastista.
2) Biologia hylyn alkuperän selittäjänä
Hylyissä tai niiden ympäristössä voi olla haaksirikkoajankohdasta säilyneenä eläinten tai kasvien jäänteitä (tietyn kasvin siitepölyä/siemeniä), joista voidaan päätellä hylyn ikä ja alkuperä.
3) Hylyt keinotekoisina riuttoina
Hylkyjä voidaan pitää keinotekoisina riuttoina ”saarina” meren eliöille. Eri paikoille uponneiden hylkyjen eliöyhteisörakenteiden voidaan olettaa olevan omanlaisiansa, mutta samankaltaisuuksiakin voi löytyä. Tällaiset biologiset tapahtumat ja hylkyjen ekologia tunnetaan kuitenkin verrattain huonosti. Alamme tuntea paremmin hylkyjen vaikutukset eliöstöön, mutta toiseen suuntaan olevista vaikutuksista on maailmanlaajuisestikin hyvin vähän tutkittua tietoa.
Hylkyjen biologisten tutkimusmenetelmien kehittelyssä ollaan vasta alkumetreillä. Niin arkeologien kuin meribiologien mielestä hylkyjen eliöstön tutkiminen voi tuoda merkittävän lisänsä hylkytutkimukseen. Biologisen perustutkimuksen kannalta hylkyjen eliöstön tutkiminen voi tuoda uutta tietoa mm. lajien välisistä suhteista ja voimme kenties tulevaisuudessa hyödyntää hylkyjen eliöstöä ympäristömuutosten seurannassa. Joka tapauksessa merenpohjassa makaava kolmiulotteinen maailma tarjoa turvasataman monille lajeille. Paikallisesti jopa kalansaaliit voivat lisääntyä, koska hylky tarjoaa kalanpoikasille turvaa. Maailmalta löytyy useita esimerkkejä, joissa isoja laivoja on upotettu tarkoituksella. Ne paitsi tarjoavat sukeltajille uusia elämyksiä, mutta toimivat samalla keinotekoisina riuttoina.
Hylyt
Meriarkeologian tieteenalaan kuuluu veden alla tehtävä arkeologinen tutkimus, mutta toisaalta se pitää myös sisällään paljon työtä ja tutkimusta, jota ei tehdä veden alla. Meriarkeologia tutkii alusten ja veneiden hylkyjä, vedenalaisia rakenteita (satamat & linnoitukset) sekä veden alle jääneitä asuinpaikkoja. Meriarkeologian ensisijaisena kohteena ovat kuitenkin nimenomaan purjehdusmerenkulku ja hylyt. Sen sijaan vaikkapa laivojen tutkimus sinänsä (niin pitkään, kun ne kelluvat) ei kuulu meriarkeologian alaan. Laivaan käytetyt materiaalit, sen purjehdusominaisuudet, reitti, miehistö, lasti/talous ja tehtävä muodostavat kokonaisuuden, jota meriarkeologi pyrkii hahmottamaan kokoamastaan tutkimusaineistosta.
Tällaista, vaikkapa hylystä kertynyttä, aineistoa silmäillessä tulee kuitenkin ottaa huomioon, että osa alkuperäisestäaineistosta on voinut ajelehtia pois, osa aineistosta on tuhoutunut haaksirikon yhteydessä ja sen jälkeen ja osa on mahdollisesti pelastettu talteen. Jäljelle jääneen ”säilyneen aineiston” yhteyteen on usein myöhemmin tullut uutta materiaalia. Tätä jäljellä olevaa kokonaisuutta tutkitaan ja lopulta saadaan kokoon ”havaittu aineisto”. Tähän pisteeseen päätymistä edeltävien prosessien tuntemus auttaa alkuperäisen kokonaisuuden hahmottamisessa.
Vallitsevien ympäristöolojen dokumentointi onkin erittäin tärkeää, jotta voidaan päätellä, miten ne ovat aikojen kuluessa vaikuttaneet nykyisin nähtävissä olevaan kokonaisuuteen. Varsin usein hylyn osat ja esineistö eivät enää sijaitse nätissä paketissa, vaan ne ovat sirottuneet laajalle alueelle haaksirikon yhteydessä ja/tai myöhemmin esim. virtausten vaikutuksesta. Kun taustatietoa on riittävästi, satojenkin metrien matkalle levittäytyneestä esineistöstä voidaan päätellä paljon vaikkapa siitä, miten laiva on haaksirikkoutunut. Taustatietojen karttuessa pienetkin hylkyjen yhteydessä tehdyt löydöt antavat yhä enemmän informaatiota. Esimerkiksi luunpalanen (ihmisen, nisäkkään, linnun) voi kertoa vallinneista olosuhteista, elämäntavoista, ruokavaliosta. Meren eliöiden jäänteet voivat puolestaan antaa yksityiskohtaistakin tietoa hylkyä kohdanneista olosuhteista ja niin edelleen. Hylkyyn vaikuttavat vedenalaiset ympäristötekijät voidaan jaotella fysikaalisiin (mm. aaltojen ja virtauksien vaikutus), kemiallisiin (lämpötila, suolapitoisuus) ja biologisiin (hylkyä peittävä ja sitä nakertava eliöstö) tekijöihin. Jotta hylky säilyisi erityisen hyvin, on olosuhteiden oltava otolliset. Esimerkiksi sedimentin alla hylky on edes osittain suojassa kuluttavilta fysikaalisilta tekijöiltä ja hylkyä syöviltä eläimiltä. Itämerellä alhainen suolapitoisuus, kylmä vesi, voimakkaiden merivirtojen ja vuoroveden puute luo puuhylkyjen säilymiselle otolliset olosuhteet. Rannikoltamme on löytynyt sadoittain laivahylkyjä. Tuhansia on vielä löytymättä.
Lähtekäämme sukeltamaan hylylle. Alla on ote erään sukellusryhmän päiväkirjasta päivästä Joskär I nimisellä 1600-luvun matalalla hylyllä vuonna 2002. Tämä ”hollantilaistyyppinen” noin 30 metrinen hylky sijaitsee arviolta 10 metrin etäisyydellä rannasta, Joskär nimisen saaren etelärannan ainoan Pihlajan kohdalla. Hylky lepää hiekka ja liejupohjalla, kaakkois-luode suunnassa 2–7 metrin syvyydessä, keula lähempänä rantaa. Ainoastaan hylyn peräosa on säilynyt suhteellisen ehjänä, ylemmät osat levinneet ympäri hylkyä. Kylkilaudoitus on tasasaumainen, rakennuspuuna on käytetty mäntyä. Hylyllä sukellettaessa on Museoviraston tutkimusluvan lisäksi oltava myös Tvärminnen eläintieteellisen tutkimusaseman lupa, sillä hylky sijaitsee Tvärminnen luonnonsuojelualueella. Ei hätää, luvat olivat kunnossa. Sukeltajat olivat biologian opiskelijoita kurssilla meriarkeologin ja muutaman biologin johdolla.
”Tyyni, kaunis päivä. Lähtö kohteelle, joka oli Joskärin eteläpuolelle uponnut puuhylky lähellä Tvärminnen asemaa, kahdella veneellä. Hylky paikallistettiin maatuntomerkkien perusteella sekä näköhavainnolla (osa hylystä näkyi pinnasta veden kirkkauden takia). Kaksi venettä mahdollisti sujuvan työskentelyn ja nopeutti sukellusten välistä pakollista laitehuoltoa. Kukin pari teki kaksi sukellusta kohteella. Aamupäivän sukellus oli kartoitussukellus, jossa pari kiersi koko hylyn ja teki yleishavaintoja hylystä ja sen eliöstöstä. Etsittiin sopivia tutkimuspaikkoja. Havainnointia helpotti huomattavasti pleksilevyyn kiinnitetyt piirustukset hylystä. Lounaan jälkeen pidettiin tilannekatsaus, jossa parit esittelivät havaintojaan. Päätettiin, mitkä paikat tutkitaan niin että saatiin mahdollisimman kattava kuva hylystä. Iltapäivän sukelluksella, joka pari sukelsi vain omalle kohteelle, otti tarvittavat kuvat ja teki lajiston peittävyysprosenttiarvioinnin pleksille. Kameralle olisi hyvä olla ylimääräinen akku. Nytkin se loppui kesken ennen kuin viimeinen pari ehti ottaa kuvia. 29. Illalla kurssi kokoontui ja käytiin läpi saadut aineistot ja parit alkoivat koota omia raporttejaan. Hyvä kurssin kannalta menetellä tällä tavoin, että heti käydään läpi kerätyt aineistot. Näin ne ovat tuoreessa muistissa ja koko ryhmä hyötyy muidenkin havainnoista. Varusteet käyttökuntoon tiistaita varten.” (Helsingin yliopiston kurssiraportti).
Hylkyjen lajisto
Eliön kannalta ei liene suurtakaan merkitystä sillä, ovatko sen elinympäristönä luonnolliset tai keinotekoiset vedenalaiset muodostelmat, kuten laituri- ym. rakenteet tai hylyt. Hylyt lisäävät vedenalaisen ympäristön monimuotoisuutta ja tarjoavat eliöille uusia elinympäristöjä. Hylkymateriaali on hyvin monipuolista. Puurakenteet ovat eliöille turvallisia ympäristöjä, mutta toisin voi olla asianlaita muunlaisissa hylyissä. Modernimmat kohteet, kuten rautahylyt, lentokoneet ja öljytankkerit, ovat materiaaliensa takia puuhylyistä poikkeavia elinympäristöjä ja saattavat olla jopa uhkia ympäristölle. Joidenkin materiaalien korroosiotuotteet voivat haitata eliöiden aineenvaihduntaa, tai jopa estää tiettyjen eliöiden esiintymisen (esim. kupari ja lyijy). Suurimpana uhkana ympäristölle ovat sellaisen hylyt, joiden lastina on ollut esimerkiksi ympäristölle vaarallisia kemikaaleja, kuten öljyä.
Levät ja kasvit hylyillä
Levät ja putkilokasvit tarvitsevat valoa pysyäkseen hengissä. Levillä ei ole juuria. Yleensä ne kiinnittyvät kallioon, mutta irrottuaan selviävät kyllä mainiosti valoisassa kerroksessa. Putkilokasvit ovat juurillansa kiinni pehmeässä pohjassa. Matalalla sijaitsevan hylyn päällä ja ympärillä voi siis olla kasvillisuutta. Kuollessaan ja kasaantuessaan röykkiöiksi, esimerkiksi hylyn kyljen ja pohjan väliin, voi hajottajamikrobien toiminnan seurauksena syntyä paikallinen happikato ja myrkyllistä rikkivetyä. Vaikuttaako rikkivety ja hapettomuus hylkyyn? Ainakin se tekee elinolosuhteet mahdottomiksi.
Hylkyjen kalat
Periaatteessa hylyillä voi nähdä kaikkia kalalajeja. Tietyt lajit tuntuvat kuitenkin suosivan niitä enemmän, kuin toiset. Tarkkaa tietoa asiasta ei ole. Tyypillisiä lajeja ovat: kiiski, simput, kivinilkka ja tokot. Nämä ovat kaikki pohjalla viihtyviä kaloja.
Alustaan kiinnittyvät eläimet
Hyvin tyypillisiä hylkyyn kiinnittyviä eliöitä ovat: sinisimpukka, murtovesisieni, polyypit, merirokko sekä levärupi. Usein on tyypillistä, että esimerkiksi polyyppieläimiä löytää hylyn ulokkeista, jossa ne suodattavat vedestä planktonia ravinnokseen. Eliöiden esiintymiseen hylyn eri osissa näyttäisi vaikuttavan virtausolosuhteiden lisäksi syvyys ja sedimentin määrä hylyn eri osissa.
Vapaasti liikkuva pieneliöstö
Hylyillä tapaa kalojen lisäksi lukemattoman määrän erilaisia vapaasti liikkuvia eläimiä. Tyypillisiä ryhmiä ovat esimerkiksi siirat, katkat ja kotilot.
Pääasialliset lähteet: Kurssimoniste (Helsingin yliopisto 2002), suurisininen.fi