En ota kantaa, että onko tämä kirjoitus esimerkki huonosta, oikeasta vai peräti loistavasta pedagogiikasta. Päätä itse, meillä oli kuitenkin hauskaa!
Olipa kerran tavallinen loistelias päivä Helsingin yliopiston Saariston ekologia -kurssilla (kurssi pistetty sittemmin tauolle). Rantavyöhykeryhmä lähti Lota nimisellä veneellä taas kerran kohti saaristoa. Keli oli mitä parhain ja vene oli täynnä innokkaita litoraalin tonkijoita eli kurssilaisia. No, ehkä kurssilaisten olemuksessa paistoi pieni jännitys tulevasta. Kurssin litoraalipäivänä tarjottiin nimittäin aina kurssilaisille mahdollisuus opetella snorklailun ja vedenalaisen näytteenottamisen jalot taidot. Aika harvassa olivat ne opiskelijat, jotka olivat sellaista tehneet aiemmin. Vedenalainen elementti jännittää.
Pakkohan ei kenenkään veteen ollut mennä, ja ryhmäpaine pyrittiin pitämään matalana. Kaikille riitti aina puuhaa myös rannalla. Rantakasveissa ja tyrskyvyöhykkeessä riittää myös ihmeteltävää. Myös sukeltajat tarvitsevat apua. Litoraali on siitä hankala tutkimuskohde, että pinnalta operoitavilla näytteenottimilla saa melko kapean kuvan elinympäristöstä. Meillä oli kyllä aina mukana perinteinen Luther-hara. Se heitetään kauas (suhteellinen käsite) ja vedetään takaisin köyden avulla. Rannalla voi sitten tutkia saalistaan.
Snorklaamalla saa mainion kuvan rantojen vedenalaisesta meiningistä. Se ei kuitenkaan ole ihan noin heittämällä helppoa kaikille. Ensin pitää akklimoitua elementtiin (Akklimatisaatio tai akklimaatio tarkoittaa sitä, että eliö sopeutuu aikaisemmasta poikkeavaan olosuhteeseen esim. ilmastoon tms.). Vasta tämän jälkeen on aika ottaa kättä pitempää mukaan. Tämän kurssin kontekstissa tuo kättä pitempi tarkoitti tutkimusvälineitä, esimerkiksi pientä haavia tai purkkeja ja pinsettejä.
Kurssilla oli aina aikaa laittautua valmiiksi omaan tahtiin. Toiset menivät veteen nopeammin ja toiset hitaammin. Jotkut tuumivat aamupäivän, katselivat muiden touhuja ja kokeilivat sitten lounaan jälkeen ehkä itse. Veteen päästyään toiset alkoivat heti määrätietoisesti hakea ”saalista” eli vaikka leviä, joita tarkasteltiin joukolla rannassa kesken sukelluksen ja joka tapauksessa myöhemmin koko ryhmän kesken sukellusten jälkeen. Toiset ottivat rauhallisemmin, painoivat maskinsa kenties hyvin lähelle vesirajan ahdinpartaa ja alkoivat laskea niitä kymmeniä tai satoja pieniä vipeltäjiä tai katkoja, jotka puuhailivat omiaan jättimäisestä maskista huolimatta.
Veden alle pääsy on sitten oma taiteenlajinsa ja tyylejä on siihen monia. Opettaja meni kurssilaisten sekaan mahdollisuuksien mukaan näyttämään näitä eri tyylejä. Snorklaajan toiminta-aika pinnan alla on melko rajoittunut. Keuhkoissa oleva ilmamäärä rajoittaa toimintaa. Märkäpuvun ja keuhkoissa olevan ilman aiheuttama noste hankaloittaa näytteenottoa ja aallot sotkevat lopullisesti muuten täydellisen näytteenoton. Kalat, katkat, leväkatkaravut ja siirat ovat myös hyvin vikkeliä ja isoilla silmillään kyllä huomaavat lähestyvän saalistajan helposti. Aina kuitenkin jotain saalista saatiin, koskaan ei tarvinut poistua saaresta ilman havaintoja peruslajistosta. Toisinaan saatiin sitten pintaan ihmeteltäväksi hieman harvalukuisempia lajeja tai sellaisia, jotka elävät hieman syvemmällä.
Litoraalipäivän oleellinen pedagoginen päämäärä oli kokemuksellisuus. Siihen riitti yleensä venematka kaikkine oheistoimintoineen (köyden, ankkurointi jne.) ja rantaan tutustuminen opettajan johdolla ja ryhmän mukana. Toisinaan elämyksiä tuli enemmän ja toisinaan ylenpalttisesti. Yleensä aina kuitenkin kohtalaisesti.
Päivän aikana saaressa käytiin ryhmän kanssa kahdesti, joskus samassa saaressa ja toisinaan eri saarissa. Lounaan jälkeen laiva lastattiin uudestaan. Mikäli olimme matkalla samaan saareen, kuin aamupäivällä ja jos keli oli aurinkoinen ja lämmin, olivat märkäpuvut odottamassa kenties jo kuivina päivän toista (vapaaehtoista) snorklaussessiota. Monille oli jo tullut aamupäivän aikana hyvä tuntuma touhuun ja se näkyi parempana näytesaaliina.
Opettajalle kurssipäivät olivat haasteellisia. Sää eli keli oli yksi avaintekijöistä. Sen mukaan mentiin ja sen mukaan valittiin saaret. Jos satoi, mentiin silti. Rantautumispaikan valintaan vaikutti eniten tuuli ja sen suunta. Keli oli harvoin esteenä maastopäivälle. Vuosien aikana jouduimme muutamana päivänä jäämään sisätiloihin.
Merellä liikkuneet tietävät, että keli voi muuttua nopeasti. Siksi seurasimme ennusteita ja sadetutkaa pitkin päivää.
Eräänä iltapäivänä olimme muistaakseni Furuskär nimisen saaren etelärannalla ja sää oli mitä parhain. Kaukana merellä oli kuitenkin rintama, jonka ennustettiin tulevan kohti pohjoista. Ennusteen mukaan meillä piti olla tunteja aikaa ja ehtisimme hyvin käydä läpi päivän löydökset enne päivälliselle suuntaamista. Matkaa takaisin Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle oli ajallisesti noin puoli tuntia. Veneemme oli tilava, mutta hidas.
Seurasimme rintaman kehittymistä ja sen liikkeitä. Jossain vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, että innokkaat sukeltajat pitää kutsua pois vedestä. Pian alkoi tuntumaan siltä, että on annettava ohjeistus varusteiden lastaamisesta veneeseen. Pian olis syytä lähteä takaisin kotiin, mikäli haluaisimme pysyä kuivina.
Osa sukeltajista vaihtoi kuivat päällensä, koska keli oli vielä mitä kesäisin. Muutama innokas jatkoi näytteenottoa viimeiseen saakka ja saatiin veneen kyytiin moottorin ollessa jo käynnissä. Ankkuri irti ja nokka kohti ruokalaa. Mitäköhän herkkuja tänään saataisiin?
Veneessä tunnelma oli innokas. Kävimme näytteitä läpi veneen kulkiessa. ”Upeaa, tässä on oiva yksilö punoslevästä. Se on tuulille avointen rantojen harvalukuinen levä”. Saderintama vyöryi kohti ja oli muuttunut ukkosrintamaksi. Se saavutti meitä uhkaavalla nopeudella. Pian aloimme jännittämään, että ehdimmekö venevajan suojiin ajoissa. Salamoita iski sinne tänne, mutta rintama oli edelleen muutaman sadan metrin päässä. Ehkä. Ehkä ehdimme.
Olimme noin kolmen–neljänsadan metrin päässä rannasta, kun vesimuuri imaisi meidät. Olimme kahden saaren välissä ja sitten iski salama. Se iski jonnekin hieman kauemmas saareen, pamahdus erottui hyvin rankasta sateesta huolimatta. Kaasu pohjaan!
Kirjaimellisesti kaikki kastuivat, myös sukeltaja märkäpuvussaan. Kaikki ulvoivat naurusta, vaikka tilanne oli hieman pelottava. Hysteeristä naurua kenties? Olimme päässeet venevajaat ja meillä oli kiire ruokalaan, koska olimme jo hieman myöhässä. Kaikkien mielestä tämä kokemus oli parasta ikinä, olimme märkiä ja yhtä rintamaa rikkaampia. Näin jälkikäteen ajateltuna tilanne olisi voitu välttää, mutta tällaista se joskus kentällä on. Toiset päivät ovat parempia, kuin toiset.
Lopun salanisku ei kuulunut opettajan pedagogisiin keinoihin. Se oli tapahtuma, joka olisi voinut jäädä väliin. Se oli tapahtuma, jonka kaikki mukana olleet muistavat lopun elämäänsä.
Maasto-opetuksessa opitaan käytännön taitoja ja saadaan elämyksiä. Ne ovat yhtä oleellisia, kuin teoreettiset taidot. Maastossa teoriassa opittua voidaan yrittää soveltaa käytäntöön.
Saariston ekologian kaltaista opetusta tulisi tietenkin jatkaa mahdollisimman laajassa mittakaavassa. Myös suurelle yleisölle tulisi tarjota mahdollisuuksia samankaltaiseen toimintaan. Mitenköhän saisimme toteutettua, vaikka päivän kestäviä kursseja, joissa laitettaisiin kädet saveen tai no, rakkolevään. Luulen, että tällaisille elämyskursseille olisi kysyntää. Päättäjille ja poliitikoille laittaisin tämmöisen kurssin pakolliseksi. Heidän olisi hyvä syventää ymmärrystään luonnosta ja siitä, miten tiedettä tehdään. Salamoilla tai ilman.
Kommentteja ja ajatuksia blogiteksteihin voit antaa Facebookissa, Instagramissa. Voit myös laittaa sähköpostia tai soittaa. Yhteystiedot löytyvät täältä.